keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Valkoinen raivo.

Olin katsomassa Arto Halosen uutuuselokuvan Valkoinen raivo. Viikko sitten. Elokuva on dokumenttipohjainen jossa päähenkilönä on mies, Lauri joka on suunnitellut joukkomurhia, niitä ikinä toteuttamatta. Siinä kerrotaan Laurin lapsuudesta, isän kuolemasta ja monen vuoden koulukiusaamisesta ja siitä mihin se johtaa. Laurilla on teoria. Että on olemassa mustaa raivoa ja valkoista raivoa. Musta raivo on sitä minkä vallassa suurin osa henkirikoksista tehdään, impulssimaista ja hetkellisesti suurta raivoa. Valkoinen raivo syntyy hitaasti yhdessä lapsuuden traumasta yhdistettynä monen vuoden kiusaamiseen. Siinä raivo ei ole hetkellistä vaan kostonhimoista ja kylmäveristä, tekoa suunnitellaan ja se tehdään kylmän rauhallisesti. Sen yksi pääelementeistä on inhumilisoituminen eli epäihmistyminen, jonka synnyttää nimenomaan trauma sekä koulukiusaus. Että olet toistuvasti kokenut niin paljon pahaa, ettet koe ole olevasi enää samaa rotua. Et kuulu ihmisiin. Ja että tällä tavalla, ihmismieltä rikkomalla tarpeeksi monta kertaa voidaan kouluttaa terroriryhmiä, niin syntyy valkoista raivoa ja luodaan kylmäverisiä tappajia.
Aivan pysäyttävän järkyttävää ajateltavaa. Tulee raukkamainen olo pelkästään siitä ettei pysty melkein ajattelemaan tällaista. Ja jotkut ihmiset, monet joutuu kokemaan sellaista. Itkin kun katoin sen elokuvan. Olin kiitollinen siitä ettei mitään järkyttävää ollut tapahtunut vähään aikaan.


Ja sitten tuli viikonloppu ja Ranska. Tää valkoinen raivo tuli mieleen. Tällaset asiat on niin isoja ettei oikeen tiedä miten päin olla. Tavallaan tällasina kriisin aikoina koen yhteenkuuluvuutta. Mulla on huono tapa surra maailmaa. Oon valitettavasti lapsesta asti tajunnut maailman pahuuden. Tällasina aikoina alkaa muutkin suremaan sitä. Ajattelemaan. Kun pidettiin hiljainen hetki iskun uhreille tajusin, että mitkään sanat ei riitä kuvaamaan tapahtumaa.


Oli tosi outoa jotenkin, että kävin katsomassa ton elokuvan. Ja että sen jälkeen oli sellanen WTF olo. Tyhjä, karu, kylmä, vihanen, surullinen. Sitten tapahtui Pariisi. Sama uudelleen. Ehkä se dokumentti valmisti mua käsittelemään tulevaa. Mua ja montaa muuta. Se selittää asioita. Mutta tajusin että ei se kuitenkaan helpota. Samalla tavalla mä mykistyn surusta ja kysyn että miksi. Nyt mun kysymykset on vaa spesifimpiä.

Miten ihmiset pystyy tekemään toisilleen pahaa? Miksi on kiusaamista? Miten kukaan pystyy porukalla päättämään että hakataan toi yks? Miten voi olla sellasia opettajia jotka ei myönnä kiusaamista? Sellaisia vanhempia? Eikö siitä sais vanhempana paljon enemmän irti että pystyis opettamaan lapsensa kiusaamisesta auttamiseen, sen sijaan että sulkisi silmänsä oman kullannuppunsa teoista?


Tuntuu että mun sanat vie sitä surun arvokkuutta jotenkin pois. Että mun sanat on niin pieniä ja tyhmiä, että pitäis olla vaan hiljaa. Tuntuu tyhmältä kirjottaa, kun ei oo mitään muuta mielipidettä kun suru.

En ymmärrä maailmaa. Ei sais menettää toivoaan. Jotenkin mietin vaan sitä että miten iso asia on sekin että yksi ihminen kuolee, miten moneen ihmiseen se vaikuttaa. Ja sen sijaan että kuolleita olis yli sata. Suomessa varmaan se koskettais puolta suomea. Pelkään kuolemaa.


Mun pitäis keskittyä tän suremisen sijaan koulutehtävään. Valita oma monologi teksi kirjasta joka on aika tylsä. Ärsyttää kun muilla on parempi kirja. No tällä hetkellä se ei ärsytä, vaan se tuntuu mitättömältä. Tosin se kertoo sodan ajasta, ja siellä on yks kohta missä mies suree kuolleita ja sitä miten tappajia ei rankaista jos ne on voittajia. Se taitaakin olla se mun pätkä.

Näin tää elämä taas jotenkin sai mut takas. Kirjotin rankasta aiheesta, stressasin mitättömästä kirjastani ja tajusin että tiedän minkä kohdan valitsen. Taide on mun vastaus elämään siis.

Puss ock Kram Jassu.




3 kommenttia: